Koska olen tällainen tuntitäti, minulla on etu, että pääsen ratsastamaan hyvin erilaisia hevosia. Se on haastavaa ja usein jopa turhauttavaa, mutta erittäin opettavaista. Varsinkin jos ratsastan kaksi tuntia peräkkäin eri hevosilla, huomaan heti, että se mikä toimi edellisellä, ei toimikkaan toisella. Välillä on tosi vaikea mukautua toisen hevosen ratsastamiseen ja usein käy jopa niin, että tunnista ei tule yhtään mitään. Se tietysti harmittaa, mutta kyllä se vaan kuulkaa opettaakin.
Jälleen kerran on todettava, että on tämä kyllä yksi haastavimmista lajeista. Ei riitä että opit jonkin asian, vaan se pitää kyetä toteuttamaan eri tavoilla, eri hevosilla. Aina niitä nappuloita ei löydy, tai sitten niihin ei vain osu, tähtäys taitaa olla pielessä?
Tämän kolmen vuoden aikana on tullut hirvittävät määrät pettymyksiä, kauhua, jopa kyyneleitä, mutta niitä onnistumisia myös. Edistystä ei olisi tullut ilman pettymyksiä. Niitä on kestettävä, ja roppakaupalla. On pystyttävä tunnustamaan, että minä en osaa. On myös pystyttävä ajattelemaan, että minä opin. Oppiminen vaatii toistoja, toistoja ja toistoja. Ainakin tätiratsastajalla. "Ihmenuoret" on sitten erikseen oma rotunsa. Kadehdin jälleen kerran niitä nuoria ratsastajia. Heille kerrotaan asia, ja he toteuttavat sen. Tässä seurasin yhdellä estetunnilla nuorta tyttöä, joka vasta opetteli melko alkeita. Katse ei pysynyt käännöksessä yhtään mukana. Ponikin oli melko reipas ja tytöllä meni energiaa ponin pitelemiseen ja ohjaamiseen, pää ei oikein millään kääntynyt seuraavalle esteelle.
Tätä kesti tasan viisi minuuttia.
Seuraavalla "kiekalla" pää kääntyi jo ihan luontevasti. Hän toteutti sen mitä opettaja oli pyytänyt. Tuosta noin vaan oppi asian! Sisäisti sen heti ja kykeni myös toteuttamaan. Tätiratsastajallehan käy niin, että pää tajuaa mutta kroppa ei toteuta. Ei sitten millään. Siihen tarvitaan miljoona toistoa ja sittenkin se on vähän niin ja näin. Tytöllä kesti se VIISI MINUUTTIA.
Tätiratsastajalle siis miljoona toistoa. En ala!
Maanantaina ratsastin koulutunnin Sissillä. Olin tunnin jälkeen todella tyytyväinen. Ei, emme menneet missään nätissä muodossa, tuskin oli edes perä alla niin kuin pitäisi, mutta onnistuttiin jotenkuten väistöissä ja avotaivutuksissa. Nämä ovat olleet ihan mahdottoman hankalia minulle ja etenkin Sissin kanssa. Sissi on tönkkö. Minä olen tönkkö. En ole saanut sisäpohjetta läpi, poni ei ole taipunut kunnolla. Kaikenlaiset temput ovat olleet mahdotonta puserrusta.
Nyt kuitenkin tapahtui jotain ja Sissi alkoi vähän jo kuunnella väistättävää pohjetta. Jotenkin sainkin nyt ponin herkistettyä avuille paremmin kuin aikaisemmin. Meidän yhteisestä koulutunnista taitaakin jo olla melkoisesti aikaa....Ulkopuolisen silmin meidän menossa ei ollut mitään ihmeellistä, ja hetkittäin se oli edelleen sellaista pungertamista. Mutta itselle ne olivat jonkinlaisia saavutuksia. Olenhan tässä vuoden sisään ratsastanut tätä ponia melko paljon ja silti pohkeiden läpi saaminen on ollut vaikeaa. Väistöjä ja avoja olen joskus harjoitellut itsenäisesti, saamatta kummoisiakaan tuloksia. Nyt sentään tuli muutamia pätkiä yllättävän kevyesti. Voisi jopa varovasti hehkuttaa, että jokunen pohkeenväistö tuli jopa helpolla.
Sellaista se on. Välillä onnistuu ja välillä ei. Välillä voi mennä jopa vuosi, ennen kuin saa noinkin yksinkertaisa tuloksia aikaiseksi. Ei pidä siis lannistua. Tämän kun vaan taas muistaisi jatkossakin.
Semmosia tällä kertaa. Palataan astialle. Heips.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi rohkeasti