keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Lahjattomat treenaa

Näin se menee ja juurikin siitä syystä treenaan minkä ehdin. Ja vaikka kuinka treenaisi, tuntuu että minusta ei tule koskaan edes, hmmm, kohtuullista?
Ruuhkavuosiratsastaja kirjoitti blogissaan osuvasti sen, mitä ainakin minä olen miettinyt tämän tästä. Miten sattuikaan, että tänään sain oivan esimerkin tästä tunnilla.
Toiset vaan ON lahjakkaita.

Tallillamme on työharjoittelija, joka omaa erittäin hyvän perusratsastustaidon (ainakin minun silmääni), mutta estekokemus puuttuu täysin. Jos nyt ihan oikein ymmärsin, jonkun pikku hypyn maastossa on ottanut mutta ei sen enempää. Männäviikolla oli sitten koittanut esteloikkaa Sissillä, ja innostunut kovasti. Tänään tyttö oli estetunnilla mukana Ladylla, mikä ei ole tosiaan sieltä helpoimmasta päästä. Täytyy tunnustaa, että tätiä vähän jänskätti harjoittelijan puolesta. Mitenköhän tässä oikein käy. Mutta mitä vielä! Tyttö veteli menemään kuin vanha tekijä. Eikä mitään yksittäisiä, vaan vielä pientä rataa. Homma tuli kuin luonnostaan. Siinä sitten katselin menoa haavi auki ja ihan pakko oli vielä varmistaa, että oliko nyt tosiaan niin, että hyppykokemusta ei ole. Oli se.

Niin ne toiset. Täti on kade, siitä ei pääse mihinkään. Tunnustan syntini.
Itselläni ei tahdo riittää pitkäjänteisyyttä oikein mihinkään. Tämä ratsastus on ainoa, johon olen jäänyt koukkuun ja jonka eteen olen mielestäni jaksanut tehdä tosissaan töitä. Olen aina ajatellut, että kun vaan tarpeeksi treenaan ja treenaan, opin väkisinkin. Ehkä minusta tulee edes keskinkertainen ratsastaja. Ehkä tuleekin, mutta kivikkoinen se tie on, ja ihan toivottoman hidas!

Tiedän, että on typerää alkaa vertaamaan itseään toisiin ja varsinkaan kun oma perusratsastustaitoni ei ole kovinkaan kummoinen. Välillä vaan tuntuu, että mitä enemmin opin, sitä vähemmin oikeastaan osaan. Ristiriitaista, eikö? Se on sitä "tieto lisää tuskaa" -osastoa.

Nuorempana olen aina ollut "vähän hyvä" -lähes kaikessa. Koulussa pärjäsin ihan hyvin, jos vain halusin. Musiikillisesti minulla oli vähän lahjoja, myös taiteellisesti...vähän. Liikunnassa pärjäsin myös ihan mukavasti, myös matikassa ja englannissakin. Joskin nämä kaikki "taidot" ovat sittemmin unohtuneet, mutta kuitenkin. Koskaan en ollut mitenkään loistava.
Tässä ratsastuksen lajissa minulle riittäisi se "vähän hyvä" tai "melko hyvä". Ei tarvitsisi olla tosi hyvä tai super. Joskus vain tuntuu, että sen minkä minä opin vuodessa, moni muu oppii muutamassa viikossa. Hämmästellen olen seurannut nyt muutamia aikuisalkeisryhmäläisiä. Aikuisia jotka ovat aloittaneet homman "nollasta". Jo muutaman tunnin jälkeen he kipuavat sellaisten hevosten ja ponien selkään rohkeasti, joilla itse en juurikaan uskaltanut ratsastaa ensimmäisen ratsastusvuoteni aikana. Ulospäin ei näy minkäänlaista jännittämistä, ei etukyyryä laukassa, ja laukat nousee niillä vähän hankalammillakin. Enään en voi käyttää "aloitin aikuisena" - korttia. Kaiken lisäksi en aloitanut edes ihan nolla tilanteesta.

Aloittaessani harrastuksen, en kuvitellut siitä tulevan näin tavoitteellista. Mutta kun näin tarkemin ajattelen, en ole yksinkertisesti "keventelijä" -tyyppiä. Tarvitsen mittarin. Tai jotain. Minun tarvitsee edistyä. En halua junnata samalla tasolla hamaan tappiin asti. Toistaa samoja virheitä vuodesta toiseen. Ehkä juuri siksi en ole maasto fani. Siellä ei opetella vaan "humputellaan" ja lisäksi se on minusta vähän pelottavaakin. Olipa yllätys :)

Kadehdin puskaratsastajia. Ratsastelua vain sen takia että se on kivaa, ilman sen kummempia tavoitteita tai edistymisen tarpeita.
Minustakin ratsastus on kivaa. En juurikaan koskaan jätä tuntia väliin, koska se seuraavahan voi olla juuri se, jossa opin jonkinun uuden asian, saan ahaa -elämyksen, tai vaikka edistyn huimasti.
Eihän sitä koskaan voi etukäteen tietää?

Että josko edes hippusen saisin sitä lahjakkuutta jostan.
Kiitos.

Tätiratsastaja

Ekaa kertaa kaulanarulla

Päätinpä sitten keskiviikkona vihdoin koittaa sitä kaulanarulla ratsastusta, jota olen suunnitellut tässä jo pidemmän aikaa. No ei se mennyt sitten ihan niin kuin strömsössä.

Hommaan valitsin taas pomminvarman vuoniksen, Palleron. Pallerolla ratsastelin viime keväänä muutamn kerran riimulla ja ohjilla ja silloin homma luonnisti ihan mukavasti. Pallero ei takuu varmasti lähde käsistä ja muutenkaan ei hätkähdä juuri mistään. Laitoin nytkin kuitenkin riimun ja ohjat, noin niinkuin ihan varmuuden varoiksi, koska ekaa kertaa testailin moista "lähes varusteetonta" ratsastusta. Ohjat solmin lyhyemmäksi kaulalle, että eivät putoa maahan jos poni päättää vetää pään kovinkin alas ja muutenkaan eivät sitten pyöri siinä edessä.

Menimme kentällä ja aluksi sekä portti, että maneesin ovi oli auki. Maneesiinhan kuljetaan suoraan kentältä. Ensin homma ei luonnistanut yhtään. Avonainen portti veti puoleensa ja hetkittäin poni kampesi itseään myös maneesiin, mikä sinäänsä oli kumma juttu, kun yleensä näillä ei ole juurikaan hinkua sinne yksin. Tosin Pallero on sen verran ahmatti, että taisi maneesissa olevat heinät vetää puoleensa :).
Pysähdyksissä poni käänsi nenuansa minua kohden, vähän niinkuin ihmetellääkseen, että etkös sinä nyt ole unohtanut erinnäisiä rensseleitä tässä? Meinaatko tosiaan, että oikeasti alan jotakin töitäkin tekemään. Turha luulo!

Pari tyttöä käveli kentän ohi ja laittoivat ystävällisesti portin kiinni. Lisäksi otin vielä raipan käteen ja kas! Hommahan alkoi luistamaan! Mentiin jonkin aikaa käynnissä ja sitten alettiin ravailemaan. Poni himmasi ja kääntyi oikein nätisti. Ihan niin kuin olisi hoksannut, että nopeammin tästä päästään, kun taipuu tädin tahtoon.
Kentällä oli erilaisia esterykelmiä aika tiiviissä paketissa ja kiemureltiin niiden ympäri, eri suuntiin tosi sujuvasti. Olin ihan puulla päähän lyöty miten kuuliaisesti poni totteli apujani. Pallero kulki aika tarkkaan juurikin siitä kohtaa mistä halusin ja oli kokoajan kuulolla.

Siitäpä rohkaistuneena päätin koittaa pätkän laukkaa. Ajattelin että se olisi helpoin toteuttaa ihan uralla. Pallerohan ottaisi laukat mielellään välillä juoksuravin kautta, mutta eka laukka nousi kuitenkin oikein hienosti. Laukan jälkeinen ravi oli kuitenkin melkoisen pompouista ja piti välillä tarrata vähän harjasta kiinni. Päätin koittaa vielä uudestaan. Tultiin kentän pitkää sivua, avoimen maneesin oven ohi. Laukka ei kuitenkaan noussut niin kuin ekalla kerrlla, vaan päädyimme juoksuraville. Tässä kohtaa alkoi tasapainoni vähän horjumaan, mutta ajattelin kuitenkin, että saan laukan vielä nostettua. Maneesin jälkeen on pieni tarha, missä harvemmin on hevosia. Tällä kertaa siellä oli kuitenkin Sissi, joka tuli kuikuilemaan langan taakse, mitä siellä kentällä oikein puuhaillaan. Pallero käänsi katseen Sissiä kohti ja teki hyvin loivan väistöliikeen keskemmälle. Sepä riitti. Tädin tasapaino hävisi lopullisesti, en edes tainnut tarrata harjasta kiinni, vaan luiskahdin ponin selästä alas.

Ponihan on tosi matala ja minulla oli turvaliivi päällä, mutta jotenkin muksahdin sieltä alas kyljelleni.
Satu oli vielä muutamaa minuuttia ennen ollut kentällä juoksuttamassa Pärreä, mutta oli juuri hetki sitten mennyt sisälle talliin. Pallero pysähtyi kuin seinään, kun olin tullut maihin ja seisoskeli rauhaksiin siinä vieressä. Mutta minäpä en päässytkään heti ylös. Selkähän on tässä vaivannut jo pidemmän aikaa ja nyt se saikin sitten siipeensä alastulossa. Sain kammettua itseni kontilleni ja kuulostelin siinä pitkän aikaa, uskallanko liikkua. Pienestäkin liikkeestä tuli tunne, että joku työntäisi neulaa johonkin selkänikamiin. Kipu oli täysin samaa mikä on tässä vaivannut muutenkin, ja johtuu fyssarin mukaan ihan niistä rintarangan fasettilukoista. Nyt kipu vaan tuli pienestäkin liikkeestä todella voimakkaana.
Kökin siinä aikani ihmettelevä poni vierelläni ja mietin, että mahtoikohan Satu nähdä ikkunasta, tai tulisikohan pian tallista takaisin pihalle.... Varovasti ja pikkuhiljaa sain kun sainkin sitten kammettua itseni ylös. Osumaa tuli myös lonkkaan sekä olkapäähään, mutta nehän kipeytyivät sitten kunnolla vasta seuraavana päivänä. Siitä sitten nilkuttelin takaisin tallille. Muksahdus ei ollut mitenkään paha eikä edes kovasta vauhdista. Putoamisasento oli vaan kertakaikkiaan huono.

Varsinainen oma tuntini oli vasta edessäpäin ja sekin oli ilman satulaa. Tarkoitus oli mennä Vaavilla. Päätin että venyttelisin hetken ja katselisin josko paikat vertyisivät, ja päättäisin sitten menenkö tunnille. Vähän oli sellainen ruhjoutunut fiilis, mutta typeränä päätin kuitenkin yrittää. Ei muuta kun uutta pollea alle ja uudestaan hommiin. Kiipesin Vaavin selkään ja käyskentelin aikani. Sitten pari askelta ravia ja melkeenpä tuli kuulkaa pissat pöksyyn! Selkää vihloi ihan vietävästi.
Olinpas typerä, kun edes yritin. Kävelitiin vielä muutama askel ja pelkästään ponin selästä alastulo tuotti tuskaa.

Kotiin päästyäni joka paikkaa kolotti ja buranan saattelemana kipusin varovasti yläkertaan sänkyyn. Pelkästään makuulleen meneminen tuotti hankaluuksia ja yhtäkkiä alkoi kamalasti paleltamaankin. Olipas kummalisisia oireita!! Burana kuitenkin auttoi ja illan mittaan olo jo helpottui. Yöllä heräsin kuitenkin puutuneeseen kylkeen ja yritin kääntyä. Ei onnistunut! Tein varmaan kymmenen minuuttia töitä, että sain käännettyä itseni selälleni sängyssä. Herra Tee oli yötä omassa huushollissaan, ja hetken jopa harkitsin soittamista, että tule nyt herranpieksut auttamaan. Lopulta sain kuitenkin kammettua itseni selälleni ja samassa tajusin, että en ollut ottanut särkylääkkeitä yläkertaan mukaan. Oli siinä kuulkaa hommaa, että sain itseni raahattua alakertaan. Portaita tultiin peruutustyylillä. Jälleen kroppaan tuli kamala kylmähorkka, ihan niinkuin olisin ollut kuumeessa! Nyt kävi jo mielessä, että viimestään aamulla lasaretti kutsuu, ei auta mikään. Burana vaikutti kuitenkin melko nopeasti ja vaikka aamu oli ensin vähän hankala, niin paikat alkoivat vertyä ja raahauduin jopa töihin. Useampi päivä siinä meni, varsinkin kun lonkka ja olkapää, sekä käsi tulivat vasta jälkikäteen kipeiksi, mutta kyllä se sitten vaan lopulta helpotti.
On tää kyllä hullun hommaa, välillä tulee mietittyä....

Kaiken tämän päällä sairastuin lauantaina kuumeeseen ja viikonloppu sekä maanantai meni maatessa. Maanantai-illan hyppytunti jäi väliin mutta läksin kuitenkin illalla tallille, katsomojoukkoihin. Harmitti, että en päässyt hyppäämään. Tunti olisi ollut nyt vallan oivallinen minulle ja Sissille, kun hypättiin matalia ja helppoja. Lähinnä askelten laskentaa ja sen sellaista.

Kerrottakoon tähän loppuun hyviä ja huonoja uutisia.

Hyvät:
Tallikisat pidetään sittenkin! Kisapäivä on 9.5 ja minulla sattuu olemaan silloin vapaapäivä! Kisoihin olen alustavasti ilmottautunut 50 cm luokkaan Sissillä ja 70 cm luokkaan Mortilla. Saapa nähdä miten käy, kun kummallakaan en nyt ole viimeaikoina hypännyt. Mortilla en edes muista koska, jos niitä muutamia itsenäisiä ristikoita ei nyt lasketa.
Miten sitä aikuinen ihminen voi innostua näin kovin leikkimielisistä tallikisoista!?

Huonot:
Vaavi lomailee ja lepuuttaa käsittääkseni jalkaa. Todennäköisesti kyse ei ole mistään vakavammasta, mutta huilii nyt jonkin aikaa, varmuuden varoiksi. Ravissa on ollut jonkin sortin epäpuhtautta.
Lieneekö siinä syy, että viimeviikon liikkuminen olikin niin nihkeää. Jotenkin poden huonoa omaatuntoa, vaikka mistä sitä olisi voinut tietää.


maanantai 27. huhtikuuta 2015

Ei tyylillä, ei taidolla, mutta ilmeellä!

Tiistaina oli tiedossa kaksi estetuntia. Ensimmäisen hyppäsin Vaavilla ja toinen oli tarkoitus mennä Mortilla joka sitten loppujen lopuksi vaihtuikin Moppeen.

Odotukset olivat korkealla ekan tunnin suhteen, mutta kuikas siten kävikään.... homma meni ihan penkin alle. Vaavi oli alkulämpässä mukavan pirteä ja ajattelinkin, että tästä tuleekin varmasti hyvä tunti. En tiedä mitä ihmettä tapahtui, mutta eteenpäinpyrkimys lässähti ja en saanut kunnon otetta ratsastukseen koko tunnin aikana. Nita piti tunnin ja jostain syystä ei käyttänyt mikrofonia. Kentällä tuuli jonkin verran ja vasta videolta kuulin ohjeet kunnolla jälkikäteen. Koko ajan kuuluu sama fraasi: - pidä poni ohjan ja pohkeen välissä... nyt se vaan laukkailee ja kaatuu kohta nenilleen . Laukka oli kyllä huonoa koko tunnin ajan...
Ja jälleen kerran en näköjään malta aina lähestymisessä istua, vaan lähden ennen ponia, vaikka esteet ovat ihan matalia.

Videon lopussa näkyy pieni radan pätkä, joka tultiin ensin pitkillä teillä ja sitten lyhyemmillä. Tässä huomaa, että en ennakoi hypätessä radan jatkumoa. Keskityn vain siihen esteeseen, jota hyppään sillä hetkellä ja unohdan kokonaan, että pitäisi ajatus olla jo seuraavassa. Lopputuloksena on se, että pienet tiet tuppaa unohtumaan kokonaan, kun vasta hypystä muutaman askeleen jälkeen alan ihmettelemään, että mihinkäs tässä pitikään mennä. Ai niin, munhan olisi pitänyt kääntää jo aikaa sitten! Kaiken lisäksi ratsastan väärän radan...

Selvästi näkee myös että oikeaan laukkaan kroppani on tönkkö kuin mikä! Vartalo ei kierry oikealle ollenkaan. Ehkä nyt olisi korkea aika alkaa jumppaamaan ja käydä siellä osteopaatilla... Kaiken lisäksi lopussa meinaan ottaa estetolpankin mukaani! Vaavi on sitä mieltä, että koska tältä esteeltä käännettiin pienemmällä kaarteella viimeksikin, niin tullaan nyt sitten samalla ajatuksella. Olisikohan tädin kensties pitänyt jotenkin ratsastaa tuota ponia esteiden välissä??





Pelle Hermanni ja Friisi loikkaa

Monen mutkan ja muutoksen jälkeen alleni valikoitui seuraavalle tunnille Moppe! Moppen selässä en ole ollut varmaan puoleen vuoteen ja lähdin hommaan asenteella: jos nyt laukkaa saisi jotenkin tulemaan ja jokunen este siinä samalla ylitettyä...

Moppe -herralla esteloikka on vähän toisenlaista kuin muilla. Sitä ei parane ottaa kovin vakavasti. Tyyli on hyvin omintakeinen! Moppe saattaa innostua esteistä ja yrittää aina parhaansa. Välillä isojen kavioiden järjestys menee vähän sekaisin ja ottaa oman aikansa, että laukan rytmi löytyy.
Jotenkin ruuna on ihan mahottoman sympaattinen! Moppen selässä alkaa ihan väkisin naurattamaan.

Moppen kanssa kun lähtee esteloikkaan niin hommaan pitää asennoitua vähän huumorilla. Päätavoite on saada friisi laukkaamaan, tai lähinnä pyrkimään laukassa eteenpäin. Heppa on siitä hassu, että etenee laukassa kuin juna, jahka ruunan saa käynnistettyä. Siinä saapi unohtaa kaikenmaailman säätelyt ja passaamiset. Moppe täytyy vaan saada laukkaamaan hyvin, sen jälkeen lähestytään estettä ja toivotaan parasta. Toki taitavampi ratsastaja siellä pystyy varmasti jotakin hienosäätöäkin tekemään. Tädin taidot ei siihen kyllä riitä. Suoraan sanottuna mennään vähän tuurilla...

Moppe kun nostaa laukan niin saattaa päästää hassun vingahduksen, sen jälkeen hakee vähän takajaloille rytmiä. Se saattaa selässä tuntua pieneltä pukittelulta. Muutaman askeleen jälkeen kun rytmi löytyy, Moppe painaa menemään eteenpäin kun höyryveturi. Täti tyytyy vain ohjaamaan, valmistautumaan hyppyyn ja pysymään selässä. Jos moppe on sitä mieltä, että nyt ei askel passaa, niin ottaa muutaman raviaskeleen ennen estettä. Edelleen täti vain istuu kyydissä.
Mopen askeleen passaukset ravissa ei ole mitenkään pahoja ja kyydissä kyllä pysyy melko hyvin. Ravi on vaan niin pahuksen korkea, että uuden laukan nostaminen nopeasti on melko vaikeaa.

Moppen kanssa meillä on tosiaan omintakeinen tyyli, joka kieltämättä aiheuttaa hilpeyttä yleisössä sekä kanssaratsastajissa, mutta se on todettu toimivaksi. Monella ratsastajalla on omanlaisia ääniapuja jotka kannustavat hevosta. Tyypillisin on tietysti maiskutus. Yksi tuntilainen käyttää pientä viheltävää ääntä liikkeelle lähtöön, etenkin Moppen kanssa.

Tätiratsastaja möykkää.... Ja kovaan ääneen!

Mekkala on kieltämättä melkoinen, kun Moppen kanssa edetään, mutta se kuulkaa toimii! Huutelen koko matkan HOP, HOP, HOP, HYVÄ, HYVÄ, HEP HEP, HYVÄ, HYVÄ, HIENO MOPPE, HOP HOP! Ja Moppe kuulkaa etenee!
Lopputunnista ruuna paineli sellaisella voimalla, että kun olisi pitänyt vähän tiukemmin kääntää, oltiin törmätä pystytolppaan. No, ei se aina ihan osu....

Laitan nyt kaikenkin uhalla näitä pellehermanni kuvia tädin ja Moppen hyppelöistä, vaikka aika noloja ne oikeasti on. Meillä oli silti hauskaa, molemmilla ja ei kait sitä aina parane hommaa ottaa niin vakavasti. Moppen kanssa se ei oikeastaan edes onnistu...
Ilmeet kertonee kaiken meidän menosta.
Saa nauraa.



Mitä ihmettä mä oikeen puuhaan? :D :D

















Tääääämmöttis me marssitaan yli :D






Kaikki kuvat ja videot: Janina Julin



perjantai 24. huhtikuuta 2015

Estetunti, ilman satulaa


Maanantaina vietin vapaapäivää ja lähdinkin tallille hyvissä ajoin. Kamerankin nappasin mukaan, kun oli niin nätti aringonpaiste. Heppaset kuitenkin nauttivat ilmasta ja eivät juurikaan muuta tehneet, kun mutustelivat heiniä tai vaan olla möllöttivät, joten mitään hauskoja tilannekuvia en saanut aikaiseksi. Himpura.

Pääsinpä kuitenkin seuraamaan, kun Nita ratsasteli nuoria varsoja vuorotellen. Mimosa, Vivi ja Panda oli työn alla. Ja voi, kaikki niin erilaisia! Ihan hauskaa päästä vähän seuraamaan nuorten edistymistä. Nythän varsat ovat aika alkutekijöissään.

Päätin ratsastaa Mortilla itsenäisesti kentällä ja Satulta heltisi lupa pikkuristikoidenkin hyppelyyn. Kumma juttu, että täti arkajalka tunteekin heti pientä epävarmuutta, kun kentällä loikitaankin ihan yksinään (neiti arkajalka on siis täti itse, ei hevonen),vaikka kyseessä oli muutaman kymmenen sentin ristikot!
No, muutamia hyppyjä tehtiin molemmissa laukoissa ja kerrankin muistin testata, auttaako se laskeminen hyppypaikan löytämiseen. Neuvon bongasin netistä jo kauan aikaa sitten, mutta en koskaan ole muistanut kyseistä kikkaa koittaa. Laskin ihan vaan laukan rytmiä; yks-kaks-yks-kaks ja kyllä siitä vaan tuntui olevan apua, uskokaa tai älkää!

Varsinainen tunti oli sitten kuudelta ja oli siis tarkoitus mennä ilman satulaa. Muutama ratsastaja oli taas perunut ja meitä jäikin sitten vaan kolme tunnille. Kaksi aikuista ja yksi melkein aikuinen. Saimmekin sitten itse päättä mitä haluaisimme tehdä.
Täti tietysti äänesti kunnon kouluvääntöä satulalla, ja hävisi äänestyksen 1-2. Muut ehdottivat estetuntia ilman satulaa!! Herranpieksut, ollaanhan me ilman satulaa ratsasteltu paljonkin ja hypättykkin, mutta ihan vaan muutamia esteitä lähinnä tunnin lopussa. Nyt pitäisi mennä sitten koko tunti. Jaaha...no ei kai siinä mikään auta. Onneksi allani oli mestariponi Vaavi, joka omaa tasaiset askelee ja helpon laukan.

Satu alkoi kasata puomirivistöä... selvästi laukkaväleillä. Nuo laukkapuomithan ei ole minulle niitä helpoimpia, edes satulalla. Huh-heijakkaa. No, niitä siinä sitten mentiin. Olisikohan siinä ollut 6 puomia peräsin jumppasarjana. Niitä mentiin ensin laukaten, sitten laukaten ilman ohjia, sitten esteinä, esteinä ilman ohjia, jne.... ja niin kuulkaa tätikin siellä vaan räpelsi joukossa. Tohti ohjistakin irroittaa. Nosti jopa kädet sivulle ja tasapainoili kyydissä. Kyllähän se sitten meni, kun sen ekan hypyn saapi osumaan. Loppuhan menee periaatteessa kuin itsestään.
Aina se eka ei ihan osunut... Selässä kuitenkin pysyttiin, välillä harjasta kiinni pitäen, mutta kuitenkin!

Hypättiin myös kahdeksikkoa yhden esteen yli. Alkukankeuksien jälkeen homma sujui ihan hyvin. Ihan vaan siitä syystä, että Vaavi kun hoksasi homman, niin suorittaa lähes itse. Täti vaan antoi vähän vinkkiä suunasta ja pysytteli kyydissä ;). Mainio poninen!

Sitten hypättiin samaa linjaa kun viimeviikolla estetunnilla. Linjaan tuli siis se 4 askelta väliin. Ja taas mentiin, käsillä ja ilman. Korkeudet nousi pikkuhiljaa ja sitten pidettiinkin jo ohjat käsissä. Jossain vaiheessa vähän haukoin henkeäni, kun tuntui, että puomit nousee ja nousee, mutta laulatin tulemaan mukisematta.
Lopussa oli pakko sitten kysäistä, mitä korkeutta tässä nyt mentiin. 80 cm oli kuulemma viimeinen! Kyllä tätiä hymyilytti. Tässä sitä vaan roiskitaan tulemaan kasikymppiä ilman satulaa. Kaikkeen sitä tulee lähteneeksi. Hihhih.

Mutta hauskaa oli ja taas tuli ylitettyä niitä henkisiä muureja. Ja mikäs siinä on loikkiessa, kun on luottoponi alla.
Juu ei, kellään muulla en olisi kyllä tohtinut niitä mennäkkään. Vaavi kuljettaa tätiä tasaisen varmasti esteen kuin esteen yli. Superponi. Tätikuljetin. Mamman mussukka.
No okei, vähän meni imeläksi....

Tiistain ratsasteluista onkin sitten videota tiedossa ja keskiviikkona kaikki ei mennytkään niinkuin strömsössä... Niistäpä myöhemmin lisää.

Pistetään tähän pieni kuvapläjäys:
























maanantai 20. huhtikuuta 2015

Ulko-ohja: so last season

Muutama sananen siitä ulko-ohjasta...

Olen melko hanakka etsimään tietoa ja neuvoja netistä, koskien ratsastusta. Luen blogeja, sitä parjattua heppasivustoa ja googletan josko jollain olisi samoja ongelmia ratsastuksessa kuin itselläni. Välillä löytyy hyviäkin vinkkejä ja välillä taas ei...

Jossain kohtaa viime syksyä valaistuin ja oivalsin: ulko-ohja on avain onneen! Tuo taianomainen kapistus, jota jokaisen ratsastajan tulisi osata käyttää oikein. Voin pistää vaikka pääni pantiksi, että syksyllä tuohon ulko-ohjaan törmäsi vähän siellä sun täällä.

No entäpä nyt? En osaa sanoa olenko syksyllä käyttänyt jonkin sortin "suodatinta" vai miksi kyseinen ulko-ohja onkin nyt pannassa. Ulko-ohja on Kyran klinikan jälkeen ollutkin ihan "so last season", ja jokainen valveutunut ratsastaja on tiennyt tämän jo vuosikausia! Ei kuulemma mitään uutta. Näinhän se on aina ollut, aamen.

Tädille tämä "uudistus" selvisi kyllä vasta kyseisen häppeningin jälkeen... Kyran kirjankin saa heittää romukoppaan, siellähän puhutaan ulko-ohjasta.
Vanhaa tietoa. (Vitsi vitsi, älkää ottako tosissaan. Kirja on lainattu kirjastosta, eihän sitä voi roskiin heittää ;) )

Ota tästä hommasta sitten selvää....

Tänään menen ratsastamaan:

A. tasaisesti molempien ohjien tuella. Aion siis olla trendikäs.

tai

B. heivaan koko vimpaimet, siirryn kaulanaruun ja ryhdyn kukkahattutädiksi

Eipä tässä muuta.


sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

täti tuomaroi

Olen tässä mietiskellyt, mitä teen kesän ratsastuksien kanssa. Vuokraussopimushan päättyy toukokuun lopussa, kun kesäleirit alkavat, ja uusi sopimuskausi jatkuu sitten taas elokuun alkupuolella. Yleensä olen kesälle ottanut kymppikortin ja ratsastellut kerran viikossa, välillä kaksi. Kesälomalla olen yleensä pitänyt lähes kokonaan vapaata ratsastuksesta. Yleensä myös joulun aikoihin on ollut muutaman viikon tauko. Viime talvena taukoa ei kuitenkaan tullut yhtään, joten edellisestä "lomasta" on aikaa.
Olen tullut siihen tulokseen, että lomailen harrastuksesta koko kesän. Saapa nähdä pitääkö tämä päätös. Tiedän jo etukäteen, että toukokuun loppupuolella herää valtava paniikki, että aika loppuu! Toisaalta parin viikon totuttelun jälkeen, en edes kaipaa hevosen selkään. Jos ihan ääretön tuska iskee, voin sitten ottaa vaikka ihan irtotunnin, jos siltä tuntuu.
Ponitallin hevoset ovat melko työllistettyjä kesällä, vaikka jokaiselle toki suodaan sitä laidunaikaakin. Ajattelin, että hevosten on hyvä saada tädistä vähän lomaa ja tädin hevosista. Uskon, että tauko tekisi tosiaan hyvää, koska homma menee välillä väkisin puurtamiseksi ja varsinkin liika yrittämiseksi. Siltikin tällä hetkellä ajatus tauosta vähän hirvittää, koska ratsastus on iso osa vapaa-aikaani ja pitää tuon päänupin virkeänä. Minulle esimerkiksi maanantai työpäivät ei ole yhtään ongelmallisia. Alkaahan silloin aina viikon ratsastukset!

Tänään olin katsomassa koulukisoja Melkkilässä. Täytyy sanoa, että on tuo koulupuoli vaan metka laji. Helpon C:n ryhmästä erottui hyvin kaksi ratsukkoa. Molemmat ratsastajat olivat erittäin taitavia, ja varsinkin toisella näytti olevan vielä äärimmäisen osaava hevonenkin. Molemmat ratsastajat ratsastivat huolellisesti tiet, siirtymät, kävivät täsmällisesti kirjaimessa jne. Toinen näistä ottikin voiton, mutta toinen jäi pitkälle kärkikolmikosta. Ohi pisteissä menivät ratsukko, joka ei käynyt kunnolla kulmissa tai kirjaimissa ja toinen jonka ravi meinasi jatkuvasti sammua käynnille, vaikka muodossa kulkikin (sitä ei kait helpossa C:ssä edellytetä). Ehkä tätiratsastaja ei vain osaa katsoa oikeita asioita, mutta jotenkin tuntui että tämä ratsukko jäi nyt vaille ansaitsemiaan pisteitä (kerrottakoon, että kyse ei ollut ponitallin heposista).
Mutta sellaista se kait on ja eiköhän ne tuomarit osaa katsoa niitä asioita mitä pitää, täti ei vaan ymmärrä.

Kisoissa mukana oli monta tuttua ja ponitallilta myös 3 hevosta. Vaavihan on melkoinen kolutaituri, esteiden lisäksi, joten poni oli tietysti kisoissa mukana. Helposta C.stä tulikin toinen sija! Lisäksi mukana oli toinen vanha koulutaituri Cacru ja varsoista Mira (Perran Miracle), ensimmäisissä kisoissaan! Mirahan oli näistä 5-vuotiaista se hankala tapaus, joka lopulta jouduttiin laittamaan ratsuttajalle. Ja mikä käsittämätön muutos! En olisi samaksi hevoseksi uskonut ikinä. Hienot ja tasaiset liikkeet.
Miran kanssa oli edetty varovasti ja pikkuhiljaa ajan kanssa. Tammahan ei hyväksynyt pohjetta ollenkaan ja liinassa pyrki nakkaamaan ratsastajan heti selästä jos yritettiin käyntiä kummempaa. Kun heppa tuli tässä keväällä takaisin tallille, en meinannut usko silmiäni kun kävin hetken seuraamassa Nitan ratsastusta maneesissa. Rauhallinen heppa ja tasaiset liikkeet.

Kisoissa Mira oli 4. ja prosentit taisi olla 64 luokkaa, eli tosi hienosti meni! Lämmittelyssäkin oli kuulemma ollut jännittynyt mutta kun rata alkoi niin nuori keskittyi kyllä hommaan ihan täysillä, eikä temppuillut pätkääkään.
Miran emähän on jo edesmennyt Mangan Rose, jonka isä taas on Matador II. Eikös tämä liene ollut Kyran hevosia? Vaikka Mirasta estehevosta kaavaillaankin, olisi tammalla koulugeenit kohillaan. Miran sukupostiin pääseepi täs

Seijan tyttö Iitu kävi suorittamassa Mejja-tinkerillä perusmerkin. Mejja on tainnut yhden leirin verran tutustua aikanaan maneesiin, joten täytyy sanoa että hienosti tässä vieraassa maneesissa kyllä meni. Vähän vain tuomaripääty pelotti. Kisat olivat ensimmäiset Mejjalle ja Iitullekkin ensimmäiset koulukisat. Seijan blogiin pääseepi tästä

Huomenna on töistä vielä vapaapäivä. Illalla on tiedossa ilman satulaa tunti ja päätin mennä sen vihdoin Vaavilla, koska "talvi-vaavi" singahteluineen on jo tipotiessään. Saatanpa mennä ennen tunteja testaamaan vihdoin sitä kaulanarullakin ratsastusta!

Tähän loppuun vielä mainostan, että blogilla on fb sivut. Käykäähän tykkäämässä.


Tässä muutama kuva vielä tämän päivän kisoista

Vaavi nappasi ruusukkeen, sijoittuen toiseksi.

Iitu ja Mejja kävi suorittamassa perusmerkin. Kisat olivat Mejjalle ensimmäiset ja Iitullekkin ekat koulukisat. Hyvin meni vaikka Mejja vähän tuomareita pelkäsikin.

Nita ja Mira





torstai 16. huhtikuuta 2015

Esteitä, koulua ja maastoa. Vihdoin myös video.

Tässäpä kooste taas tämän viikon ratsasteluista.

Viikko aloitettiin estetunnilla, ja ensimmäistä kertaa päästiinkin kentälle! Hyppyhevosena minulla oli Vaavi-poni. Vaavillahan on periaatteessa todella lyhyt laukka, ja kentällä kun on valtavasti tilaa, niin tuntui, että jokaiselle esteelle oli kilometritolkulla matkaa. Tehtiin ihan muutaman esteen harjoituksia ja kyllä oli kivaa! Haeskelin vähän oikeanlaista istuntaa hyppyhommeleihin tällä ponilla ja lopussa se alkoikin löytymään.
Hypättiin linjaa jossa hevoset ottivat kolme laukkaa väliin ja Vaavin kanssa tultiin se aika mukavasti neljällä. Lopussa linja korotettiin 80 + 90 korkeaksi ja vaikka vähän ensin nieleskelin, niin päätin tulla sen mukisematta. Sainkin ponin pyrkimään paremmin eteen (kun näissä korkeuksissa tädille tulee aina olo, että jaksaako se nyt varmasti liihottaa sen esteen yli) ja komeasti loikattiin linja, ottaen väliin sujuvat kolme askelta. Se ei varsinaisesti ollut tarkoitus, mutta tuo kolme tulikin sitten siihen ihan luontevasti. Huolissani kysyin, että eihän tuota tarvitse hypätä toiseen kertaan? Ei tarvinnut. Mieleen hiipi nimittäin epäilys, että ehkä hypyn sujuvuus olikin vain hyvää tuuria....

Tiistaina oli myös esteitä, tällä kertaa hypättiin maneesissa. Alla taas sama hyppypolle. Nytpä oli kuvaajakin mukana, joten lopussa on tarjolla vähän videon pätkää. Olin tyytyväinen tuntiin, vaikka muutama hyppypaikka oli taas hakusessa ja pientä sukelteluakin esiintyi. Käsi on kuitenkin jo vähän petrannut, eikö? Vaavilla on kyllä niin mukava hypätä, koska kieltoa ei kovinkaan helposti tule. Hyvä esimerkki on tämä kuva.


Vahvasti näyttää siltä että tuossa olisi kielto, mutta eipä ollut. Lähestyminen ei oikein onnistunut. Laukka sammui kaarteessa, ja tässä sorruin taas kädellä pumppaamiseen. Lähestyminen meni sitten sitä myötä ihan pipariksi ja loppujen lopuksi poni hyppäsi esteen käytännössä paikaltaan. Hetkeksikään mieleeni ei tullut, että kieltäisi. Itse olen tuossa jo kovaa vauhtia menossa yli, ennen aikojaan. Tämä todistaa taas sen, että jos täti ei handlaa hommaa, Vaavi paikkaa ja ratkaisee asiat niin kuin parhaiten taitaa. Tuo poni on kyllä super!

Lopussa päästiin taas testaamaan ysikympin ylitystä, mutta harmikseni siitä ei tullut videolle pätkää. Jälleen kerran sain kuulla, että hyppään paljon paremmin kun edessä on vähän korkeampi este. On se kyllä jännä. No, ehkä ensi kerralla saadaan asiasta tallennettakin.

Samaan iltaan mahtui vielä koulutunti Ladyllä. Homma olikin sitten täysi katastrofi! Etenkin laukkojen osalta. Ihan jo alkeiskurssin aloitus kävi taas jälleen kerran mielessä.
Ladyllahan on mahtava säätövara ravissa. Hevosen saapi käytännössä ravaamaan vaikka paikallaan ja lisäys lähtee kuin raketti eteenpäin, jos homman vain osaa. Meillä tuo lyhennys jäi ihan ponnettomaksi ja lisäyksessä täti jäi ihan kyydistä.
Laukka olikin sitten täydellinen pohjanoteeraus. Se ei pyörinyt ja putoi helposti lyhentäessä raville. Minulla meni taspaino ja homma levisi täysin käsiin. Ladyn laukka on vaan niin iso ja outo, että en sitä hallitse, en sitten millään. Pelkkä laukkaaminen on haastavaa, saatika minkäänlaisten tehtävien suorittaminen siinä ohessa. Ei kyllä ihme, että en koskaan oppinut hypäämään tällä tammalla. No eihän se nyt aina noin vaikeaa sentään ole ollut, mutta nyt oli! Lopussa taisi jo hevonen, sekä ratsastaja olemaan niin väsyneitä, että laukkaympyrätkin mentiin kylki edellä ja oikeastaan en enää saanut kokonaista ympyrääkkän aikaiseksi, saatika puomitehtäviä, jotka meille oli laitettu. Sisäpohkeessa ei vain riittänyt voima/tekniikka/ratsastustaito.
No, ei se mitään. Ehkä seuraavalla kerralla menee paremmin, ehkä....

Loppuraveilla sitten hevonen alkoikin hienosti myötäämään niskastaan. No, minä olin lopettanut yrittämisen ja väkisin vääntämisen ja rennon letkeästi keventelin menemään loppuraveja. Siinä se hevonenkin sitten rentoutui ja alkoi luottamaan. Tuohon tunteeseen kun pääsisi kesken tuntiakin!

Viikon päätteeksi lähdimme keskiviikkona maastoon. Ensimmäistä kertaa läksin Mortilla. Ihan mukavaa vaihteluahan se maastoilu on, mutta siltikään en niin hirveästi innostu. Hevoset kyllä innostuu senkin edestä. Jotenkin minua häiritsee se tunne, että olen tavallaan sen etuhevosen armoilla. Totuus on se, että jos haluaisin saada hevosen pysähdyksiin jostain kumman syystä kesken laukkapätkän, niin ei onnistuisi, niin kauan kun edellä menijä pinkoo eteenpäin. Hevonen ei siis ole täysin omassa kontrollissani ja siitä tunteesta en,pidä.

Viikonloppuna on koulukisat Melkkilässä ja Vaavi sekä Cacru ovat tulossa kisoihin mukaan. Pakkohan se on mennä katsomaan. Muutama muukin tuttu siellä on, joten kisakatsomossa täti taas könöttää ensi sunnuntainakin!

Tässä tämä video. Edelleenkin hytkyn, hötkyn ja häärään siellä selässä ihan liikaa, mutta katseen kanssa olen vähän petrannut. Nenu ei jää tuijottamaan aina sitä puomia hypyssä, vaan välillä jo hakee sitä seuraavaa estettä. Takaraivosta tämä ei kyllä tule, vaan ihan ajatuksen kanssa yritän sitä päätä käännellä menosuuntaan, vaikka helppoa se ei kyllä ole. Silti videosta paistaa taas liika yrittämisen meininki. Miten ihmeessä saisin vakautta tuohon ratsastukseen?

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

No, mistä se jalka oikein puristaa?

Varoitus: tähän postaukseen on nyt ympätty yhtä sun toista, koittakaa pysyä perässä.

Blogi piti jonkin aikaa taukoa. En yksinkertaisesti tiennyt mitä kirjoittaisin... Tai ei, oli minulla postaus valmiina Nabriksen istuntatunnista, mutta en vain saanut sitä julkaistua, jostain kumman syystä. Tunnin aikana koin mielestäni jonkinlaisia ahaa-elämyksiä, jotka sitten syystä tai toisesta myöhemmin kyseenalaistin!! Koska tunnilla minulla ei ollut kuvaajaa, en pystynyt tarkistamaan jälkikäteen Nabriksen ohjeita ja sanomisia. Olin oikeastaan jo muutaman päivän päästä jopa aavistuksen hämmentynyt. Epäilin että en ollut ymmärtänyt kaikkea oikein....

Nyt sitten aikani mutusteltuani ja makusteltuani asioita, pääsin jonkinsortin lopputulokseen. Testailin asioita myös ponitallin hevosilla ja poneilla. Tässä tätä asiaa nyt tulee.

Yksi selkeä asia, josta olen saanut kuulla Sadun tunneilla (taivutetaanko Satu: Sadun vai Satun...?) on roikkuminen oikealle. Tämän vahvisti Nabris. Tulin paljon keskihalkaisijaa, jossa suoristettiin sekä hevosta että ratsastajaa. Koko ajan sain kuulla roikkuvani oikealla. Loppujen lopuksi kun sain sitten siunauksen, että nyt on edes jo vähän parempi, omasta mielestäni könötin selkeästi vasemmalle. Eli olen siis mahdottoman vino!
Sissihän punkee aina mielestäni oikealle. No kyllä poni oikeasti varmaan vähän punkeekin, mutta kun itse vielä roikun oikealle niin siinäpä meillä on parivaljakko! Nauratti oikein, kun pitkästä aikaa olin Mortin selässä ja tuntui että mikään ei luista. Totesinkin, että onnistun saamaan Mortinkin kampeemaan oikealle, aivan niinkuin ratsastaisin Sissillä. Sittenpä otin jalustimet pois, ja avot! Johan alkoi luistamaan. Teimme Mortilla taivutuksia voltilla, sekä sisälle, että ulos. Nämä ovat heposelle ihan helppoja hommia ja ilman jalustimia me siinä onnistuttiinkin melko mukavasti. Koitin kerran jalustimilla, ja hommasta ei tullut mitään! Siis siitä ulos taivuttamisesta! Sitten taas jalustimet pois, ja johan taas alkoi kulkemaan... Että siltä pohjalta. Joidenkin mielestä ilman jalustimia ratsastaminen ei ole avain onneen, mutta tässä minun tapauksessa se taitaa olla paras ratkaisu. Mahdollisimman paljon ilman jalustimia, niin eiköhän se asento siitä korjaudu keskelle...
Voisikohan ilman jalustimia hypätä?? Vitsi vitsi.... ;).

Toinen asia Nabriksen istuntatunnilta (tämän kanssa "painin" vähän aikaa, kun asia tuntui ensin vähän ristiriitaiselta) jäi käteen tuo polven yläpuolinen osa eli reisi (onko se yläpohje?). Aikojen alussa minulla oli polvipuristusongelma. En ole ihan varma, mutta jotenkin muistelisin, että lopsena siellä alkeiskurssilla taidettiin ihan opettaa, että polvilla pitää puristaa. No siitäpä sitten opeteltiin aikuisiällä heti alkujaan pois. Sanottiin, että ei se niin vaarallista jos jalkaterät vähän sojottaa ulos, kunhan et purista polvilla.
Jotenkin poimin Nabriksen neuvoista sen, että pohjetta annettaisiin koko jalalla ja jälkeen tämä ihmetytti, eikö polvella/reidellä puristaminen ole jarruttava apu?? Olinkohan ymmärtänyt nyt vallan väärin?? Mietin asiaa useampana eri ratsastuskertana ja loppujen lopuksi minulla välähti. Jalkani on ollut ihan liian irtonainen polvesta ylöspäin! Yritän vimmatusti antaa pohjetta jalan alaosalla ja samalla pyrin pitämään vaistomaisesti jalan yläosan "irti" (vähän liioiteltu, mutta ymmärtänette mitä tarkoitan) hevosesta. Tämä taas aiheuttaa sen että jalka nousee pohjetta antaessa, koska en käytä koko jalkaa. Toisin sanoen, huomasin kun annoin jalan (ja polven) levätä luontevasti satulaa vasten, jopa aavistuksen käänsin jalkaa satulaan päin, jalkaterät kääntyivät eteen, pohje pysyi paremmin paikallaan ja siltikään en puristanut polvella tai reidellä. Ymmärsiköhän tätä nyt kukaan? Ja korjatkaa hyvät ihmiset jos olen ihan hakoteillä??

Oma ahaa-elämys tuli tässä lähiaikoina sitten ohjien käytöstä, tai oikeastaan tuntumasta. Ajatus lähti blogista Ratsastusharjoituksia arkeen ja juhlaan jossa käsiteltiin ohjastuntumaa.

"Luodaan illuusio siitä että pitkä ja löysä ohja on yhtäkuin hyvä ja kevyt ohjastuntuma."
"Todella, todella harvoin näkee ratsastajia jotka ratsastavat liian lyhyellä ohjalla. Mikä siihen voi olla syynä, että pitkä ohja on nykyajan trendi?"

Tämä kohta pisti miettimään, ratsatanko liian pitkällä ohjalla... Keskustelin aiheesta Sadunkin kanssa. Liian löysä tuntuma ei tosiaan takaa "pehmeää" kättä, vaan päinvastoin. No ajatteleppa ite, kumpi pahempi:
Kuolain on suussa ja kummallakin puolella tasaisesti painetta. Hetkellisesti paine kasvaa ehkä toisella puolella tai molemmilla. Silloinhan se on tavallaan aika "pehmeää"?
Tai sitten että kuolain vaan makaa suussa ja yhtäkkiä tuleekin nopeasti painetta. Eikös se tunnu kamalalta nykäisyltä??
Testasin Mortin kanssa vähän parempaa tuntumaa ja täytyy sanoa, että tässä kohtaa alan ymmärtää, että toiset eivät pysty ratsastamaan ilman hanskoja. Meillä taisi olla kyllä jo kuitenkin vähän liian lyhyt ohja... tuntumanhan pitäisi kait olla kuitenkin "maitopurkkia kevyempi".
Samaa testasin myös Vaavilla estetunnin alussa. Vaavihan on siitä hassu poni, että vaikka tykkääkin välillä vähän singahdella ja spurttailla, niin sellasessa perusmenossa on aavistuksen nihkeä, kokoajan saa muistuttaa. Samoin tälläkin kertaa. Otinpa sitten vähän napakammaan tuntuman niin johan läks poni pyrkimään eteen ihan toisella tavalla! Toivottavasti Vaavi olisi käytettävissä seuraavalla koulutunnilla. Tätä pitäisi päästä testaamaan lisää!

Tuosta samaisesta blogista poimin tämän harjoituksen, jota tein Sissillä, lähinnä käynnissä. Tällä harjoituksella pyritään siis hakemaan hevosen suoruutta. Harmi vaan etten tajunnut napata jalustimia pois (sen aion tehdä ensikerralla), lopputulos olisi ehkä ollut parempi. Mutta eniten ihmetytti se, että tuolla tekniikalla saatiin kyllä melkoisen hyvät kulmat aikaiseksi!

Blogitauon aikana on ratsastettu koulua, esteitä ja ilman satulaakin. Yhden maastotunnin jätin väliin ja toinen peruntui myrskyn vuoksi. Se ei minua haitannut kun en ole mikään maastofani vaikka hevosille se kyllä tekee hyvää! Sissillä olen hypännyt kerran ja koska epävarmuus on kasvanut entisestään, siellä taas laukkailtiin kaulalla kiellon jälkeen. Ihmeen kaupalla pysyin kuitenkin selässä. Nyt puhuinkin Sadun kanssa, että jatkossa hyppään Sissillä vain pieniä, tai siis pikkiriikkisiä, jotta saadaan taas yhteistyö kulkemaan. Tekniikka pitäisi kuitenkin olla jotenkin hallussa, ja hyppyvarmuus, ennen kuin korkeudet nousee yhtään.
Sen verran saavutin, että tohdin hypätä yhden yksittäisen esteen Sissillä ilman satulaa. Sarjat ja kaikki muut monimutkaiset jutut jätin suosiolla väliin. Se olis ollut kuin kaivaisi verta nenästään....

Vaavilla on kyllä ollut nautinnollista loikkia. Voipi keskittyä siihen omaan tekemiseen ja tekniikkaan ilman jännityksiä. Harjoiteltiin tässä taannoin "erikoisesteitä". Oli kaikenlaisia "kummallisuuksia" joka esteessä. Jossain roikkui satulahuopa, yhdessä oli pieni pala finnfoamia alla, joissain taas puomit olivat vähän vinksinvonksin... kaikkiin esteisiin käytiin tutustumassa ensin molemmilla silmillä ja Vaavihan ei moisista ollut moksiskaan! Yli mentiin jokaisesta, niinkuin ei mitään! Nuori Verttikin loikkasi jokaisen tosi hienosti. Ladylla, vaikka vanha konkari onkin, oli ennakkoluuloja finnfoamin suhteen ja ratsastajakin taisi epäröidä sen verran, että Satu loikkasi lopussa itse selkään ja kyseinen este mentiin, ensin ilman finnfoamia ja sitten foamin kanssa. Oli muuten eka kerta kun näin Sadun hyppäävän! No, este taisi olla korkeimmillaan 50 cm... mutta kuitenkin.

No tästä tuli nyt sitten mahottoman pitkä postaus ja melkoinen sillisalaatti, mutta toivottavasti jaksoitte lukea! Huomenna taas normisti tunnille, olisikohan ollut esteitä?

Heip.


lauantai 11. huhtikuuta 2015

Leikitäänkö?

Blogi on auki taas ja ulkoasukin on vähän muuttunut. Olin aika otettu siitä, että useampikin "ei virallinen seuraaja" kyseli blogin perään. Mukavaa tietää, että postauksia odotellaan.

Aloitetaan kepeästi kuvilla. Pääosassa esiintyy Mortin varsa Mimosa, joka vaalenee kovaa vauhtia. Viime kesänä Mimosa oli vielä ihan musta. Nuoria, 4-5 vuotiaita on tallissa muistaakseni 7, joten välillä itselläkin on tunnistusongelmia. Kimoista Mimosa on kuitenkin ainoa näin tumma. Saman ikäinen Pandakin on jo lähes valkoinen. Mimosa on nuorempia varsoja, n. 4 v.

ps. Blogilla on nyt myös omat fb sivut.