torstai 24. huhtikuuta 2014

epäluulo ja asennevamma

Vähän asiaa ratsastuksen opettajista... tai asiasta en niin tiedä mutta mielipide ainakin. Tai oikeastaan tämä postaus kertoo mun asennevammasta, jos tarkemmin mietitään.
Olen äärimmäisen epäluuloinen minulle uusien opettajien suhteen. Vuodenvaihteen jälkeen kohdalle sattui poikkeuksellisen paljon eri opettajia ja joskus on vaikea sisäistää asioita, kun opit ovat niin erilaisia. Jotenkin olin siihen asti ajatellut, että on vain yksi ja ainut oikea tapa tehdä asioita. Mutta sitten totesin että yhden opettajan mielestä annan hevosen mennä aivan liian kovaa, ja toisen mielestä taas pitäisi kokoajan mennä reippaammin. Joku taas sanoo että pohkeenväistössä menen liian jyrkästi sivulle ja toisen mielestä liian loivasti... Ota niistä sitten selvää mikä on se oikea tapa??
Pysäyttämisessä on myös montaa eri koulukuntaa. Yhden mielestä, jos pysäyttävät avut eivät mene kunnolla läpi, on kerran tehtävä ohjilla kunnon nopea nykäisy. Se on kuulemma parempi, kuin jatkuva kiskominen ohjista (siis tietysti niiden muiden apujen lisäksi) ja tämä herättää hevosen, ja jatkossa normaalit avut menevät läpi. Toinen on taas sitä mieltä, että tasainen tai tarvittaessa voimistuva paine on paras ohjasapu, kunnes pysähtyy, ja koskaan ei saa tehdä voimakasta nykäisyä. Yhden mielestä pysäytyksen jälkeen heti myötääminen ja sitten uusi pidäte jos ei pysy paikallaan ja toisen mielestä taas tasainen paine niin kauan kun pysyy paikallaan. Läheskään kaikki heppaset joita ratsastan, eivät reagoi pelkkään istuntaan, mutta niitäkin on ja se on kyllä mukava tunne kun ohjia ei juurikaan tarvitse, ainakaan käynnistä ja ravista pysähtyessä.

No ei vaan, tapoja on varmaan monia ja oppeja. Eräs opettaja sanoikin minulle, kun keskusteltiin asiasta, että pitää vaan poimia ne "parhaat palat" eri opettajilta. Toki näissä pitää mennä hevosen mukaan. Ehkä kokemattomuuttani en vielä osaa tunnistaa juuri kyseiselle hevoselle sopivaa tapaa toimia.

Onpa sattunut sellaisiakin kohdalle, jotka eivät sano juurikaan mitään. (Siis niitä opettajia, ei hevosia ;)). Ei hyvää, eikä huonoa. Yhtään en tiedä missä mennään! Silloin minulle on tullut tunne, että olen muihin verrattuna niin toivoton tapaus, että olisi jo niin paljon huomauteltavaa, että opettaja antaa olla... kun ei kuitenkaan ole vakiopettaja. Pitäisihän minun ymmärtää, että muutamassa kymmenessä minuutissa on vaikea arvioida ennestään tuntemattoman ratsastajan taitoja. Ja onhan se totta että yksi ope huomaa yhden asian ja toinen taas jonkun muun virheen tai puutteen, mistä en ole ennen kuullutkaan. Eli vaihtuvissa opettajissa on hyvät huonot puolensa

Älkää nyt käsittäkö väärin. Tekstistä saa helposti sen käsityksen, että tuuraavat opettajat ovat mielestäni kaikki huonoja. Ei, sitä en tarkoita, kaikilta olen saanut jotakin, toisilta enempi ja toisilta vähempi. Kyse on minun epäluuloisesta asenteesta. Olen "aavistuksen" asennevammainen, kun uusi tai tuuraava opettaja astuu estradille. Lupaan yrittää olla avoimempi ja parantaa tapani :)

Estehommissa tämä "epäluuloisuuteni" korostuu. Uudet opet laittaa minut heti jännittyneeseen tilaan. Ajatukset risteilee heti päässäni kun tajuan että on vieras opettaja: "varmasti se luulee, että olen konkari ja rennon letkeästi loikin tuosta noin vaan, millä vaan ja mitä vaan. Ja että tajusikohan se nyt, että poden jonkin asteista hyppykammoa ja onkohan vakiopen kanssa keskusteltu minkä tasoinen olen ja että voi kamala sentään en ole tällä hevosella ennen hypännyt ja että kertooko se miten tämä hyppää, hyppääkö läheltä vai kaukaa vai mitenkä se menee ja ja ja ja...." Tarvittaisiin kamalasti pohjatietoa ja erityisesti minulla on tarve kertoa niitä pohjatietoja itsestäni. Tiedän, että se kuullostaa ihan hölmölle, mutta esteillä tädin itseluottamus usein karisee jonnekin maneesin pohjaan.

Ponitallin opettaja on minulle se "luotto-ope" esteillä. Se on aika luonnollista, hän se on minut "laittanut" hyppäämään elämäni ensimmäisen esteen. Silloin, kun oikeasti luulin, että esteitä ei voi enään aikuisena opetella hyppäämään, tai että se vaatii ainaki "olympiatason" perusratsastustaidon. No, toki se perusratsastustaito olisi hyvä olla vahvana siellä pohjalla...
Voin hypätä rauhallisin mielin, koska tiedän, että luotto-ope tietää mihin pystyn ja mihin en pysty. Hän asettaa riittävästi haastetta (vaikka monesti vingun että ootko nyt ihan varma että täti handlaa tuollaiset hommelit) mutta tietää myös heikkouteni. Hän ei painosta vaan antaa minun rauhoittua vaikka itsekseni, jos tilanne sitä vaatii.
Joitain kuukausia sitten vietin yhden estetunnin lähes kokonaan hyppäämättä. Talvi-Vaavi heräsi vielä horroksestaan ja keräsi ryntäys- ja pukkiruutia persauksiinsa. Vaikka olin ponilla mennyt juuri puolisen tuntia koulua eri askellajeissa, ihan mallikkaasti, alkoi poni saada pöllöenergiaa, jo heti parin puomin jälkeen estetunnin alussa. Tämä täti on sen verran arka, että pelkää mahdollista pukittelua ja jännittyy jos poni lähtee "koettelemaan". Olen oppinut erottamaan jo pöllöenergian ja varsinaisen vaavin hyppyruudin. "Normaali" ratsastaja olisi handlannut tilanteen, pitänyt ponin aisoissa ja jatkanut rennosti menoa. Tilanne olisi ollut siinä. Mutta täti ei tähän kykene. Varmaan sen puolituntia meni homman rauhoittamiseen. Lähinnä ratsastajan. Poni taisi palata ruotuunsa jo muutaman ravikierroksen jälkeen. Mutta minä tarvitsin sen ajan.
Lopussa tehtiin ihan hyviä hyppyjä. Laukkasin ympyrällä ja huutelin, että alahan kokoamaan jonkin sortin estettä, täältä oltaisiin tulossa ;). Ympyrällä mentiin ensin puomia ja pikkuhiljaa ope nosti pieneksi esteeksi ja sitten vähän korkeammaksi jne... ja täti ylitti esteet ponilla rennon letkästi. Tärkeää tässä oli se, että sain rauhoittua itsekseni, ilman painostusta ja samalla keksin omat tapani handlata ja rauhoittaa tilanne. Seuraavalla kerralla se ei välttämättä vie enää niin kauan aikaa.
Loppujen lopuksi kun mietin, niin luotto-open tunneilla olen ylittänyt itseni monenmonta kertaa. Uskallan tehdä asioita, kun tiedän hänen tuntevan taitoni ja niiden puutteet. Uusille opettajille pohjustan asiat niin voimakkaasti, että loppujen lopuksi minulta ei oikeestaan vaadita juurikaan mitään kummallisuuksia. Ei sillä, tykkään kovasti mennä perusasioita. NIitä perusasioita minä tarvitsen. Lähestymisten harjoittelua, hyppyasentoa jne. Aina ei tarvitse hypätä sitä rataa. Niissä se suurin haaste onkin sen järjestyksen muistaminen, ja se KATSE!

Tulipas tästä pitkä avautuminen. Toivottavasti jaksoitte lukea. Inspiraatio tuli, uskokaa tai älkää, eilen hyvin sujuneesta estetunnista, josta taidan kirjoittaa ihan oman postauksen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentoi rohkeasti